Ajankohtaista ennenvanhaan

TOUKOKUU

Toukokuun nimi ja sen merkityssisältö ovat nykysuomalaisillekin täysin ymmärrettävissä. Maan muokkaus ja kylväminen muodostavat myöhäiskevään tärkeimmän vuotuistoimituksen uuden sadon valmisteluun. Luonnossa ja maamiehen työssä kaikki on toivorikasta luomisen aikaa. Maan ja vesien avautuminen on suuri ilon ja ihastuksen aihe ja tae elämän jatkumisesta.

”Koko luonto nyt virkoopi, meri, maa ja taivas ihastuupi.
 Iloitkoon siis vanha ja nuori. Linnut laulavat ja maa on tuore.
Kylve ja älä yrttejä säästä, älä kädestä ja käsivarresta verta päästä.”
(Mikael Agricola)

VAPUNPÄIVÄ 1.5., VAPPU, VALPURI
Toukokuun ensimmäistä päivää vietettiin Suomessa jo keskiajalla abbedissa Valburgin pyhimykseksi julistamisen kunniaksi. Pohjolassa suureen maineeseen kohonnut nainen oli anglosaksien pyhän Richard kuninkaan tytär, joka siirtyi Englannista Keski-Saksaan levittämään ja juurruttamaan kristinuskoa. Hän kuoli Heidenheimin luostarin abbedissana 1. toukokuuta vuonna 780.

Vapun päivän kirkollista perinnettä ovat myös muutamat tavanomaiset työkiellot: ”Vappuna ei saa kalastaa tai menettää kalaonnensa” ja ”vapun päivänä kudottuun mertaan ei mene kaloja”, ”eikä vappuna saa kylvää, sillä touko ei menesty”.

Vapuksi toivottiin lämmintä säätä ja etelätuulta, joka tuo hyvän maitovuoden. Kylmä vappu tietää hallaa ja kylmää kesää, jolloin lehmät eivät lypsä. Luminen vappu puolestaan ennustaa lumetonta tulevaa talvea. Vappuna oli myös tapana harhautella herkkäuskoisia, joille sanottiin jälkeenpäin, että ”se kävi kuin vapunpäivän valeesta”.

Maalaistaloissa vappu ei ollut ”köyhän ystävä”, sillä ruokavarastoissa ”oli vain luut jäljellä”. Hauki kuitenkin kuti, telkkä pesi ja tuoretta ruokaa saatiin jo hiukan myös luonnosta. Maidon saannin edistämiseksi soiteltiin lehmien kelloja ja huudettiin: ”Vappu tuu, vappu tuu, latoon tuu, tuu-tuun”.

Suomessa vappu muodostui työväestön juhlapäiväksi vuoden 1905 suurlakon jälkeen. Vuodesta 1979 lähtien se on ollut suomalaisen työn päivä ja virallinen liputuspäivä. Monissa muissakin maissa se on yleinen vapaapäivä. Myöhemmin päivästä muodostui ylioppilaiden karnevaalinomainen juhlapäivä.

KEVÄTKYLVÖ, KYLVIÄISET JA TOUONJUONTI
Kevätkylvö oli talonpoikaisessa elämässä riemun aikaa. Koska kylvön onnistuminen johtui monista ihmisestä riippumattomista tekijöistä, kiinnitettiin kylvöpäiviin erityistä suurta huomiota. Kuun vaiheita ja sään enteitä seurattiin tarkasti kylvöaikaa valitessa. Kevään kylvöt tehtiin Erkin ja Urpon (Urbanuksen) 18–25.5. välissä ja syyskylvöt Laurin ja Pertun 10.8.–24.8.välisinä päivinä.

Kun toukoviljan siemenet oli saatu maahan peitetyksi, oli aihetta juhlalliseen touonjuontiin. Alkujaan sen tarkoituksena oli taata kylvöjen tarvitsema riittävä kosteus. Myöhemmin siitä muodostui virkistävä työnjuhla.

   ”Olikin juhlapäivä”, kuvailee Samuli Paulaharju. ”Kun pelto oli kylvetty, mentiin pirttiin. Siellä emäntä tarjosi koko väelle peltojuustoa ja parasta kuivattua lihaa, peltolihaa, sekä maitovelliä. Naapurit olivat saaneet sanoman ja he saapuivat samaan iloon. Hekin saivat osansa juhlapäivän hyvistä.

    Sitten taas vuorostaan mentiin toiseen taloon, syötiin, juotiin ja pidettiin riemullista juhlaa koko pellonaika. Kylvöpäivänä ei tehty mitään arkisempia töitä. Aherrettiin vain vainiolla, kylvettiin, juhlittiin, käveltiin kyliä, katseltiin kylvöjä sekä toivottiin menestystä kesälle ja kesän töille.”

Vuonna 1883 kuollut kansanrunouden kerääjä H.A. Reinholm kertoi puolestaan: ”Kylviäisiä eli toukoa juodaan keväällä, kun toukoa kylvetään. Touko- tai kylvöleipä, joka oli jouluksi leivottu, otetaan silloin aitasta ja siitä leikataan osa jokaiselle. Kylviäiseksi on talossa pantu hyvää olutta, puoleksi ruis- ja puoleksi ohramaltaista. Kylviäisiä kestää kunnes kaikki viljat; ruis, ohra, kaura, papu ja pellava, on kylvetty. Muista ei toukoa juoda”.

Kahvin asemassa oli aikaisemmin vahva olut, jonka nauttiminen kuului touonjuonnin keskeisimpään ohjelmaan. Sen juomisella oli tärkeä tarkoitus; ”oluella hankitaan kylvölle välttämätöntä sadetta”.

Tuuloksen ja Lammin käräjien pöytäkirjassa vuodelta 1662 kerrotaan, miten Hauhon Kokkilan kylän talolliset olivat, saadakseen kevätkuivuuteen virkistävää sadetta, hankkineet 9 kannua olutta, langenneet rannalla polvilleen piiriin ja juoneet Ukko ylijumalan maljan rukouksen saattelemana:

”Pyhä Ukko, ilman Isä
Jumalan käskyläinen,
sadetta sinä meilen suo
ettei cuivuis Kukka Caunis
wilia wihelä waipuis.” 

ÄITIENPÄIVÄ
Äitienpäivän vietto on peräisin Amerikasta. Philadelphiassa elänyt opettaja Anna Marie Jarvis sai ajatuksen vuonna 1907 kaikkien äitien yleisestä muistopäivästä. Hän esitti juhlapäiväksi toukokuun toista sunnuntaita kaksi vuotta aikaisemmin kuolleen äitinsä muistoksi. Vuonna 1914 Yhdysvaltain kongressi julisti sen viralliseksi juhlapäiväksi. Suomessa äitienpäivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1918. Sen vietto on vakiintunut myös meillä toukokuun toiseen sunnuntaihin.

HELATORSTAI
Helatorstaita, pyhää torstaita, vietetään Jeesuksen taivaaseen astumisen muistoksi 40. päivänä pääsiäisestä. Koska pääsiäinen on aina sunnuntaina, on neljäskymmenes päivä aina torstai. Vielä 1800-luvulla helatorstai oli yksi tärkeimmistä kristillisistä juhlapäivistä Suomessa. Juhlan nimi tulee Ruotsin kielen sanasta helig torsdag. Päivää on vietetty 300-luvulta lähtien.

Suomessa vanhan kansan pyhin juhla siirrettiin vuonna 1973 lauantaiksi. Almanakassa päivän nimeksi muutettiin Kristuksen taivaaseen astumispäiväksi. Omalle paikalleen, torstaiksi, se palautettiin vuonna 1992.

Helatorstain ja sitä edeltävän sunnuntain välisinä päivinä, käynti- eli kanttaipäivinä, kuljettiin kulkueina pelloilla rukoilemassa hyvää satoa. Kansan mukaan päivä oli niin pyhä, että ”ei ruoho kasva, ei lehti puussa, ei lintu kortta liikuta eivätkä kuninkaan myllyt pyöri”.

Kuninkaan myllyillä tarkoitettiin Suomeen jo 1500-luvulla perustettuja kylän yhteisiä kruunun viljamyllyjä tulli- ja verotulojen saamiseksi. Helatorstaina ei myöskään saanut lähteä ampumaan teeriä eikä metsoja, vaikka soidin oli parhaimmillaan, sillä lintuonni olisi pilaantunut.

SUOMALAISUUDEN JA J.V. SNELLMANIN PÄIVÄ 12.5.
Johan Vilhelm Snellman oli suomalaisen sivistyksen esitaistelija ja modernin kansalaisyhteiskunnan rakenteiden kehittäjä. Hän seurasi kriittisesti eurooppalaista elämäntapaa korostaen kuitenkin suomalaisuuttaan. Snellmanin elämäntyö avasi omalta osaltaan portteja 1800-luvun henkisen sivistyksen kasvuun, jonka maaperältä suomalainen kansakunta kehittyi sivistysvaltioksi.

Suomen kansallisfilosofiksi kutsuttu J.V. Snellmanin syntyi Tukholmassa 12.5.1806 ja kuoli 1881. Vuonna 1952 päivä tuli almanakan liputuspäiväksi ja suomalaisuuden päiväksi vuonna 1978.

ERKKI 18.5.
Erkin päivää vietetään Ruotsin kuninkaan Eerik Pyhän muistoksi. Hän kuoli vuonna 1160 toukokuun 18. päivänä miekaniskuun. Hänestä tuli ajanoloon kansallispyhimys ja kuolinpäivästä muodostui Pohjoismaissa vähitellen suuri kirkkojuhla.

Suomessa Erkin päivään ei liity erityisiä menoja tai kansan tapoja, mutta sitä enemmän siihen liittyy sananparsia, jotka osoittavat kesäntulon edistymisvaiheita. Odotetaan, että Erkiltä alkaisi oikea kesä, joka tulee viimeisten muuttolintujen, käen ja pääskysen mukana. ”Käki Erkin kainalossa, pääskynen pivon pohjassa” ja ”Erkki avaa käen suun”. ”Jos ei Erkkinä käkeä, niin ei leikkisää leikkuuväkeä”, ja kesään ”ei ole pääskysestä päivääkään”.

Sääennusteiden mukaan Erkin päivän tulisi olla kylmä, sillä siitä seuraisi lämmin kesä. Siltä kannalta ovatkin ymmärrettäviä monet päivän kansanomaiset lempinimet: ”Erkki vilunpoika peijakainen”, ”Erkki vilu- ja kylmäperse” ja ”Erkki tuulihattu”. ”Kylmä Erkki hyvä merkki, lämmin Erkki paha merkki” ja ”Erkin vilu on kesän ilo”.

Entisajan kyläyhteiskunnassa vainiot ja niityt olivat kaikelle kylän karjalle avoinna Erkin päivään saakka. Erkiltä kylän paimen otti kuitenkin karjan haltuunsa ja johti sen vainiolta metsän laitumille. ”Erkki portit ja veräjät sulkee.”

HELLUNTAI
Helluntaita vietetään seitsemän viikon kuluttua Jeesuksen ylösnousemuksesta. Se on Pyhän Hengen vuodattamisen ja kristillisen kirkon perustamisen muistojuhla. Silloin apostoli Pietari piti tuhansille kuulijoille helluntaisaarnan, josta katsotaan kristillisen alkuseurakunnan syntyneen. Helluntai lopettaa pääsiäisajan ja aloittaa kesäkauden.

Talonpoikaisessa elämässä helluntai oli ankaraa aikaa, sillä luonto tarjosi perin harvoin varsinaista suuhun pantavaa. Varastot olivat pienimmillään, joten ravintopula oli pahimmillaan. Sananparsi ilmaisee varsin realistisesti nälkää näkevän ihmisen alkukesän kokemukset: ”Kesä keikkuen tuleepi, suvi suuta vääristellen”. Vielä selvemmin nälkä kuvastuu suurten nälkävuosien 1866–1868 synnyttämässä sananparressa: ”Laskiainen lapset tappaa, pääsiäinen päähän nappaa, helluntai hengen ottaa, vasta juhannus juhlan tuopi”.

Alkukesän suuriin ja jyrkkiin vastakohtaisuuksiin onkin aina kuulunut heräävä, kaunis luonto ja nälkäinen ihminen. Kotitalouksissa saatiin helluntaina kuitenkin jo pari mainiota ruoan lisää, nimittäin maito ja munat. Tuoreeseen kevätkesän ruohostoon päässeiden lehmien utareet täyttyivät nopeasti ja ruokaisa lehmänanti tihkui, herui, nautittavaksi. ”Kun tuli helluntai, sai tuoretta maitoo” ja ”helluntaina lehmät kotia tulevat ja tuovat juuston tullessansa.”

Nuorten maailmassa on helluntai ollut leikin ja lemmen aikaa. ”Heilani on kuin helluntai” ja ”jos ei heilaa helluntaina, ei koko kesänä”. Tärkeä tapahtuma on kansan parissa ollut helluntaisauna. Tavoitteena oli kylpeä uusilla vastoilla. ”Helluntaina, lauantaina, uusi vasta vihdotaan, rieskavelli keitetään, lehmät aholle ajetaan.”

Se oli myös naimattomien naisten lemmen- eli neidiskylpyjen nostattamissauna. Neidot kylvetettiin tietyin menoin ja samalla luettiin voimalliset lemmennostosanat: ”Nouse lempi liehumahan, kunnia kumpuamahan”. Saunomisen jälkeen vasta heitettiin alastomana saunan katolle. Vastan tyvi osoitti sen suunnan, missä tuleva puoliso asui. ”Kun ois kesä ja helluntai eikä milloinkaan talvi ja maanantai.”

PYHÄN KOLMINAISUUDEN PÄIVÄ
Helluntain jälkeisenä sunnuntaina vietetään Pyhän Kolminaisuuden päivää, uskontunnustuksen päivää. Pyhäpäivän sanomassa kiteytyy kirkon opetus Jumalan kolmiyhteydestä, Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä. Päivän viettämisestä päätettiin Arlesin kirkolliskokouksessa vuonna 1260. Tästä alkaa kirkkovuoden juhlaton loppuvuosi, joka kestää uuden kirkkovuoden alkuun, adventtiin, saakka.

Talonpojille päivä oli enimmäkseen säähavaintopäivä sekä onkimiesten merkkipäivä. Onget oli tehtävä tuona sunnuntaina, sillä se tuotti hyvän kalaonnen myös lepopäivinä. Tämä oli vastoin kirkollista käsitystä, mutta mieleen paholaiselle. Matoa koukkuun laitettaessa sanottiinkin: ”Kalan pää minun, minun pää pirun”.

Useimmat päivän enteet liittyvät kirkkoaikaan. ”Jos sataa niin paljon, että kirkon avain kastuu, sataa kesällä joka sunnuntai” tai ”jos sataa kirkon ovien ollessa auki, sataa seitsemänä sunnuntaina peräkkäin” ja ”jos sataa, kun kirkkoväki purkautuu ulos, niin sataa seitsemän päivää heinäaikana”.

TOUKOKUUN LOPPU JA KOULUJEN PÄÄTTYMINEN
Talonpoikaiselämässä oli pitkään ”oma oppi, paras oppi”. Niin aikuiset kuin lapsetkin oppivat tarpeellisen päivittäisistä töistä ja leikeistä. Lapsille kotieläimetkin olivat ”eräänlaisia leikkikaluja”. Ei ollutkaan ihme, että kun ensimmäinen lasten oppikirja, aapinen, ilmestyi, niin sen kannessa komeili vuosikymmenet kukko.

Keskiajalla ja vielä uuden ajan alussa sekä aikuisten että lasten opettaminen oli kirkon ja kotien tehtävänä. Lukutaidon yleistymiseen vaikuttivat vanhempien ohella lukkarinkoulut, pyhäkoulut ja lukukinkerit, joissa vanhemmat, kylänmiehet ja eritasoisten kyläkoulujen opettajat opettivat aakkosia ja tavaamista sen verran, että nuoret uskalsivat mennä rippikouluun – ”saadakseen akanottoluvan”.

     ”Ensin pappilassa opetettiin aikuisia. Pappi luki kappaleen katkismuksesta, ja seurakunta hymisi hiljakseen perässä. Aina kun Jiesuksen nimi sanottiin, kaikki nyökkäsivät päätään, jos seistiin, niin miehet kumarsivat, akat niiasivat. Pappi luki katkismuksen kohdan useana sunnuntaina peräkkäin, ja kyllä se mieleen painui, sillä saarnan jälkeen pappi kuulusteli heti paikalla. Ne jotka eivät osanneet, pantiin halaistu tikku nenässä pöydän alle häppeemään. Ja ehtoolliselle menijöitä kuulusteltiin säännöllisesti, samoin tietysti avioliittoon aikovia.

     Eihän siinä naimisiin päässyt, ellei määrättyjä rukouksia ja vähää katkismusta ulkoa osannut. Moni poika hikoili tämän ankaran parakraahvin takia. Lapsille opettivat vanhemmat omat taitonsa. Mutta kun kirkko alkoi vaatia kirjasta lukemista, niin se oli aluksi aivan mänemätön paikka. Katkismus, virsikirja ja sitten aapeluskin piti talossa olla. Pappi ja lukkari opettivat sisälukua ensin nuoremmille. Rippikouluissa, kun niitä alettiin pitää, kirjastalukemisen taito alkoi varttua, vaikka ei siinä kovin pitkälle päästy, kun ei tavaamisesta ollut tietoa. Virsikirja oli tietysti kirkossa mukana, mutta moniin nähden oli suunnilleen yhdentekevää, mitenkäpäin se oli kädessä.”  

Kansan alkuopetukseen kehitettiin 1600-luvun lopulla kiertokoulu, jossa opetusta annettiin kiertämällä talosta taloon. Myöhemmin koulupaikaksi muodostui joko kylän kievari tai pappila. Opettajana toimi yleensä kirkon lukkari.

Nelivuotiset kansakoulut perustettiin 1850-luvulla, mutta kansan keskuudessa niitä ei katsottu alkuun tarpeelliseksi, sillä oltiin sitä mieltä, että kiertokoulu oli riittävä tavallisen ihmisen sivistämiseksi. ”Kansakoulu opettaa lapset laiskoiksi ja totuttavat heidät kirjojen lukemiseen ruumiillisen työn sijasta.”

Kesän puhkeamisen ja koulun tai opiskelun päättymisen iloksi vakiintui jo 1700-luvulla Suvivirsi, johon sanat on tiettävästi tehnyt Gotlannin piispa Israel Kolmodin vuonna 1694:

”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.
Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon,
se luonnon uudeks´ luopi, sen kutsuu elohon.”

Talonpoikaisessa elämässä koulun päättyminen ei merkinnyt lapsille useinkaan riemukasta alkukesän vapautta, sillä kotona heitä odottivat kiireiset ajat. ”Oli autettava karjan hoidossa, perunan istutuksessa ja kasvimaan kylvämisessä, peltojen perkaamisessa sekä monissa muissa lukuisissa maataloustöissä.”