Ajankohtaista ennenvanhaan

KESÄKUU, kyntökuu ja kukkaset kedolla

Kesäkuu, suvikuu, tuntuu nimenä itsestään selvänä. Alun perin nimi liittyy kuitenkin työkautta ilmaiseviin nimiin, kuten touko-, heinä- ja elokuu. Talonpojan elämässä sana kesä on tarkoittanut kesantoa, kylvämättömäksi jätettyä peltoa, joka pitää kyntää tässä kuussa. Se on merkinnyt satokauden kasvun alkua, kesänajoa.

Kesää ennen juhannusta on vanha kansa nimittänyt lyhyeksi kesäksi ja pikkukesäksi. Sen on katsottu alkaneen, kun on saatu kaura, ohra, herne ja papu maahan, ”kun maamies panee kouransa kiinni”.

Eloon heränneen luonnon vehreätä kauneutta kuvaa sattuvasti sananparsi: ”Kaksi on kaunista kesällä: lehti puussa, ruoho maassa, tuomenkukka kolmantena”.

Pelkkä alkukesän kauneus ei kuitenkaan elättänyt, vaan kaivattiin ruoaksi kelpaavia luonnonantimia. Alkukesän luonnon loiston ja ihmisen ruokavarojen vastakkaisuuden ilmaiseekin vanha sanonta: ”Kesä kerkkeimmällään, nälkä närkeimmillään”. Toki suomalaiset osasivat käyttää pikkukesällä ravinnokseen koivunmahlaa, puiden kuorten välissä olevia pehmeitä kerroksia, mäihää, sekä väinönputken-, metsäsaran- ja nokkosentaimia. Vaikka ne ovat hyvin vitamiinipitoisia, eivät ne hävittäneet näläntunnetta.

Kesäkuun alkua on aina pidetty koleana. Pitkäaikaiset säätilastot osoittavat, että kuun alkupäivien lämpötila on yleensä ollut hieman alempi kuin toukokuun viimeisten päivien lämpö. Sään yleisluonteen kannalta talonpojat ovat aina pitäneet pikkukesää isonkesän, joka alkaa juhannuksesta, vastakohtana. Jos edellinen on lämmin, on jälkimmäinen viileä. Samoin on sateiden suhteen.

Alkukesän tärkeä yhteinen työvaihe oli kasken poltto, kaskeaminen. Se tapahtui, kun puu oli lehdessä. Aluksi poltettiin lehti- ja sekametsiä, mutta myöhemmin myös havumetsiä viljelysmaaksi. Muu kasvillisuus hävisi poltettaessa niin tarkoin, että maa voitiin ottaa viljelyyn ilman perusteellista muokkausta. Samalla ravinteet vapautuivat kasvien käyttöön.

Kaskimaat antoivat satoa keskimäärin seitsemän vuotta, jonka jälkeen piti viimeistään siirtyä uusille kasvualueille. Sen vuoksi pihapiirin rakennusten lukumäärää ei kannattanut kasvattaa kuin pakollisiin ja toiminnan kannalta tärkeisiin rakennuksiin.

Kasken mahti taittui vasta 1800-luvulla. Sekä valistuksen että koneellistumisen ansiosta kasvoi peltoviljelyn suosio. Niin uusia kuin vanhoja niityiksi muuttuneita, ahottuneita, kaskimaita alettiin raivata pelloiksi. Into peltoviljelyyn syttyi kaikkialla ja siitä alkoi muodostua koko talouden perusta. Suosioon vaikutti myös vapaiden kaskimetsien puute ja perheiden halu vakiinnuttaa asumuksensa.

”Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.”
(Eino Leino, 1878–1926)

KESÄPÄIVÄNSEISAUS, päivänpalautus
Kesäpäivänseisaus on pohjoisen pallonpuoliskon vuoden pisin päivä. Se on joka vuosi 20.–23. välisenä aikana. Maa on pohjoiselta puoleltaan kallistunut eniten aurinkoa kohti. Suuri luonto elää rikasta vaihdekauttaan. Se kääntyy loppuvuodeksi rengin puolelle ja joulusta taas isännän puolelle.

Mikael Agricolan Rucouskiriassa, Solstiticicum Estituna, on merkintä auringon varhaisesta noususta ja kesän seisomuspäivästä, jonka oikea alkamispäivä oli hänen mukaansa 10.6. Kansa on puhunut kolmesta pesäpäivästä. Aurinko on saavuttanut kesäpesänsä. Samoin se hakee voimiaan 22.–24.12.

Lantut, kaalit ja tupakantaimet on istutettava näinä päivinä, jotta ne tulisivat juhannuskasteeseen ja menestyisivät hyvin.” Ukkoset ennen päivänpalautusta tietävät kylmää kesää.

JUHANNUS
Esikristillisenä aikana vietettiin Suomessa juhannuksen kohdalla talonpoikien arvostamaa Ukon, ylijumalan, juhlaa hedelmällisyyden ja sadon varmistamiseksi. Juhlapäivän vietto osui lähelle kesäpäiväntasausta ja se vahvistui keskikesän suurimmaksi juhlaksi kristinuskon tulon myötä, jolloin sitä alettiin viettää Johannes Kastajan syntymän muistoksi.

Luukkaan evankeliumin perusteella on arveltu, että Johannes syntyi puoli vuotta ennen Jeesusta 24.6. Päivää vietetään yhtenä tärkeimmistä kirkollisista juhlapyhistä eri puolilla maailmaa. Johannes Kastajan isä oli juutalainen pappi Sakarias ja äiti Elisabet, joka oli Jeesuksen äidin, neitsyt Marian, serkku. Nimenä Johannes tarkoittaa, että ”Jumala on armollinen”.

Johannes oli 30-vuotias, kun hän aloitti julkisen toimintansa ja saarnasi, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kastettuaan Jeesuksen Jordan-joessa Johannes pyysi opetuslapsiaan seuraamaan Jeesusta. Johannes Kastajaa pidetään Herran edelläkävijänä. Hän kehotti ihmisiä parantamaan tapansa ja valmistautumaan Herran tuloon. Kastajasta tuli marttyyri, kun Herodes mestautti hänet.

Johannes nimen ääntämistapa vääntyi suomalaisen talonpojan suussa juhannukseksi, jota on vuodesta 1955 lähtien vietetty kesäkuun 20.­-26. päivien välisenä lauantaina. Päivä on pisimmillään ja yö lyhimmillään, on keskikesä. Ruotsin vaikutuksesta on juhannus, midsommar, tunnettu myös nimellä mittumaari, mettumaari, messumaari, ja mittymaari.

”Mittymaari, keito keiju,
hiipii juhannuksen yöllä.
Suuret silmät unelmoi, helmet helkkyy,
soljet soi, mesikukka välkkyy vyöllä.
Mitä tekee mittymaari?
Mittymaari tekee taikaa.
Immet ohralaihoon käy, kun ei tiellä ketään näy,
uskotellen uutta aikaa.
(runoilija Larin-Kyösti 1873–1948)

Juhannus on myös Suomen lipun päivä. Jo vuonna 1926 ehdotettiin ensimmäisen kerran tällaista liputuspäivää. Suomalaisuuden Liitto piti parhaimpana juhannusta, koska se ei liittynyt mihinkään poliittiseen tapahtumaan.

Vuonna 1934 juhannuksesta tuli virallinen liputuspäivä. Sinivalkoisen lipun asemaa haluttiin korostaa 1970-luvun alusta lähtien sillä, että liputuksen sai aloittaa juhannusaattona kello 18 ja lopettaa vasta juhannuspäivän iltana kello 21.

Jo vuonna 1854 oli Zacharias Topelius esittänyt: ”Minä sanon teille, että valkoinen ja sininen ovat Suomen värit – valkoinen talviemme lumen ja sininen sinisten järviemme vuoksi”.

Aurinkovuoden taitekohdat ovat iäti vedonneet juhlijoihin. Vuoden lyhimmässä yössä on ollut pakko olla jotain taikaa. Keskikesän juhla on tunnettu ympäri Eurooppaa, mutta erityisen merkittäväksi se on koettu Pohjoismaissa ja Baltiassa. Pohjolan eksoottista yötöntä yötä on tultu ihailemaan muista maista jo 1800-luvulla.

Vuoden lyhintä yötä pidettiin Euroopassa yhtä vaarallisena kuin vapun ja pääsiäisen yötä. Silloin noidat ja demonit olivat liikkeellä. Pahoja voimia on torjuttu metelöimällä, ilmaan ammuskelemalla ja pitämällä hauskaa kovaäänisesti sekä polttamalla tulia, juhannuskokkoja. Niitä on loimunnut jo vuosisatoja ympäri Eurooppaa.

Suomessa juhannuskokot paloivat aikoinaan aluksi Itä- ja Pohjois-Suomessa. Länsi-Suomessa sytytettiin juhannustulien sijasta pääsiäiskokkoja. Koko maahan juhannuskokot yleistyivät 1900-luvun alussa ja niiden poltto siirtyi aattoiltaan.

       ”Jo kaksi viikkoa ennen juhannusta ruvettiin rakentamaan kokkoja. Kaikki kylän nuoret olivat kantamassa puita ja tervaskantoja joka ilta. Kokot pystytettiin useimmiten joko erityisille kokkomäille tai järvien rannoille. Juhannuksena kokoille tulivat sekä nuoret että vanhat. Tanssittiin piirileikkiä, rinkiä. Monesta talosta ajoi poikia hevosilla ja lauloivat ajaessaan. Tytöt eivät olleet kyydissä, sillä se olisi ollut häpeä. Kaikenlaista pientä syötävää oli kokoilla myös myytävänä. Jos kokon palaessa sattui niin, että yksi tukipuu jäi seisomaan, se tarkoitti, että tulevana syksynä jää kylään ainakin yksi vanhapiika – kaksi tukipuuta tarkoitti taas kahta vanhaa piikaa. Kokolla oltiin puoleen yöhön, jonka jälkeen lähdettiin taikoja tekemään.”

Juhannukseen on liittynyt sekä asumusten että ihmisten suursiivous. Tuvat pestiin erityisen tarkasti, lattiat usein hiekalla. Lattioille ja seinille vietiin heiniä ja haavan lehtiä samoin kuin jouluna lattioille levitettiin oljet. Joissakin paikoin tuotiin keskelle pihaa hoikka kuusi, joka oksittiin ja kuorittiin, niin että vain latvus ja kaksi oksaa jäivät jäljelle – kuin käsivarret levälleen

Juhannus oli maaseudulla myös yleisin häidenviettoaika. Vielä 1900-luvun alkupuolella morsian saunotettiin vasta hääpäivän aamuna, jotta hän olisi punakka ja kaunis. Kylpemisellä karistettiin kateellisten kaunat, varmistettiin tulevan liiton lykky, vihdottiin menneisyys menemään ja heitettiin pesuveden mukana kaikki vanhat painolastit.

Sauna on ollut aina suomalaisille sekä puhtauden että terveyden vaalija. Siellä pestiin raskaan työn aiheuttamat jäsenet, synnytettiin, parannettiin sairauksia ja saatiin voimaa elämän jatkuvuuteen. ”Jollei sauna, viina ja terva auta, niin tauti on kuolemaksi”, kuuluu suomalainen sananparsi.

Saunominen on kuulunut erityisesti juhannuksen viettoon. Perinteen mukaan silloin tehtiin aina uusi koivuvasta, jolla sai kylpeä vain yhden kerran. Saunan jälkeen pukeuduttiin juhlavaatteisiin, sillä niihin ei saanut pujottautua kuin puhtaat ihmiset. Oli keskikesän ja uuden kasvukauden juhlan aika!

Saunomiseen liittyi erityisiä tapoja ja taikoja. Sauna koristettiin lehvin ja oljin ja lauteille levitettiin puhtaat lakanat. Eteiseen vietiin kylpijöille pieni pöytä, jolle kateettiin kahvia, viinaa, olutkeittoa ja juustoja.

Morsianta kylvettivät yleensä ystävättäret, morsiuspiiat. He kilpailivat siitä, kuka pääsi ensimmäisenä istahtamaan morsiamen paikalle tai sai siepatuksi hänen vastansa. Voittaja pääsi seuraavana vuonna naimisiin. Saunanlauteille ja morsiamen koivuvastaan laitettiin nokkosia ja ohdakkeita. Niistä hän sai esimakua avioliiton varjopuolista. Saunan ulkopuolelle kokoontui nuorisoa rämisyttämään kelloja, kulkusia ja metalliastioita.

”Terve löyly, terve lämmin, terve henkäys kiukainen,
kylpy lämpimäin kivisten, hiki vanhan Väinämöisen.
Löylystä vihannan vihdan, tervan voimasta terveiden.

Löyly kiukahan kivestä, löyly saunan sammalista.
Tervehyttä tekemähän, rauhoa rakentamahan,
kipehille voitehiksi, pahoille parantehiksi.” (Kalevala)

Juhannusyö oli myös lemmentaikojen yö. Kokolta palatessaan naimakuntoiset ja -haluiset tytöt vierittelivät itseään alastomina poikatalojen ruispelloissa niin, että yökaste tarttui ihoon. Siitä lempi nousi myös poikiin. Toiset keräsivät kastepisaroita kukkivilta kedoilta liinaansa, joilla sitten pyyhkivät kasvojaan. ”Juhannuskaste hävitti teerenpilkut ja kaunisti muutenkin kasvot.” Lähteestä oli mahdollisuus nähdä myös tulevan sulhasen kuvajaisen, jos sinne kurkisti alastomana keskiyöllä.

”Ennen nukkumaanmenoa tytöt laittoivat tyynyn alle seitsemällä kukalla sidotun seppeleen, saunavastan ilman sidettä, virsikirjan, ja kuparirahan.” Tulevan sulhon kaikki ominaisuudet nähtiin tällä tavoin tulevassa unessa. ”Mammanpiika on juhannuksena makeimmillaan.”

Kuulaassa kesäyössä pellon piennarta kävellessä saattoi aistia, kuinka maan kasvu ja hedelmällisyys olivat voimakkaimmillaan: ”Juhannusyönä vesikin muuttuu viiniksi”. Ihmiset kokivat olevansa osa luontoa:

”Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,m
inä tahdon kylpeä joka veen
 ja joka marjan maistaa.
 Minun mielessäni on juhannus
 ja juhla mittumaari,
 ja jos milloin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.” (Eino Leino)

Kesän sääennusteita luettiin juhannuksena: ”Minkälaista ilmaa on juhannuksena, sellaista on Mikon päivään, mikkeliin” ja ”millainen on mansikka Juhanina, sellainen jyvä Jaakkona”. 

PIETARI, PEKKA 29.6.
Apostoli Pietari oli kotoisin Betsaidasta Galileasta ja ammatiltaan alkujaan kalastaja. Hänestä tuli Jeesuksen kahdentoista opetuslapsen, apostolien, johtaja. Hänet on yleisesti tunnustettu olleen mm. Markuksen evankeliumin yksi tärkeimmistä alkuperäisistä lähteistä.

Apostoli Pietarin muistopäivää vietetään kesäkuun 29. päivänä. Hän koki tuolloin marttyyrikuoleman keisari Neron vainoissa Roomassa vuonna 67 jKr.

Suomessa järjestettiin jo katolisena keskiaikana tänä päivänä korkeimman arvoluokan juhlia. Siitä kertovat myös useat työkiellot, joita olivat erityisesti melua ja ääntä aiheuttavat työt. Niinpä ei saanut paukutella pesukartulla pyykkejä, ei kolistella riihellä, ei kyntää kesantoa eikä kitkeä pellavapeltoa. Monet tarinat kertovatkin, miten salama on polttanut Pietarina pestyt vaatteet, tuulispää tuivertanut kynnöspellon ja pouta kuivannut kitketyn pellavan.

Sopivin juhlapäivän työ oli onkiminen, sillä olihan Pyhä Pietari itsekin kalastaja. Kalaan lähdettiin heti aamulla, jotta kaloja riittäisi pyydyksiin koko kesäksi. Monet lausuivat heittäessään ongen veteen: ”hei onki ottamaan, väkäleuka vääntämään” ja ”anna Antti ahvenia, Pietari pieniä kaloja”.

Saunavastojen teko ja kattotuohien kiskonta olivat sallittuja töitä, sillä molemmat työtapahtumat olivat parhaimmillaan juuri Pietarina. Myös vuodentulotoiveet alkavat hahmottua. ”Pietarin päivänä vedetään vielä vyötä piukkaan, mutta kyllä apu pian tulee.”